Ikimuistoisen uskomuksen mukaan kalamiehet elävät iäkkäiksi,
koska luoja ei laske elinikään kalastukseen käytettyjä
tunteja.
”Rakas Luoja, anna minulle niin suuri kala, ettei aina
tarvitsisi valehdella”, on tunnettu kalamiehen rukouksena.
Harrastan kalastusta vain avovedellä onkimalla, virvelillä
tai uistelemalla. Massapyydyksiä en käytä. Mökkinaapurit
jo nytkin lukitsevat ovia ja sammuttavat valoja nähdessään
paattini olevan rantautumassa – ei enää kalaa, ei.
Kesäaamuisin herään usein kolmen neljän aikaan mökillämme
Jaalassa. Jaala oli vielä vuosi sitten itsenäinen muutaman
tuhannen asukkaan luonnonkaunis pitäjä. Sitten raha tai
paremminkin sen puute nappasi pitäjämme osaksi Kouvolan
kaupunkia. Taseet ja tavarat ovat Kouvolassa, ihanat ihmiset
ja kaunis luonto lujasti entisillä paikoillaan.
Kissamme istuu usein pöydällä ulos katsellen. Se on vastannut
toistaiseksi aina myöntävästi kysyessäni: ”Nukutaanko
sitten marraskuussa?”
Lähden rantaan jyrkkää mäntyrinnettä noudattelevaa
tuttua polkua pitkin. Olen aina yrittänyt pysyä luonnon kanssa
väleissä, mutta vuosi vuodelta enemmän minua askarruttaa
eräs kysymys. Mielestäni ennen niin ystävälliset puunjuuret
polun pinnassa suorastaan hyökkäävät jalkoihini. Onko puunjuurillakin
huonosti nukuttuja öitä?
Olen tehnyt myös muutamia mieleenpainuvia retkiä
Lappiin, Ruotsin ja Norjan Lappiin. Venäjälle yksityisturistina
monta kertaa, huh huh. Kaikki kertomani kalamatkat sattuvat
ajallisesti 1990-luvun alusta jonkun vuoden tämän vuosituhannen
puolelle. Kaikilla reissuilla on matkakumppanina ollut uusin
perheenjäsenemme, suomalaistunut britti Mr. Parkinson.
Näyte osiosta "MINULLE SATTUU JA TAPAHTUU"
Pää vai kantapää?
Jyväskylän Paviljonki on edustava ja nykyaikainen messuja
kongressikeskus keskellä Suomea ja keskellä kaupunkia.
Henkilökunta on ylen ystävällistä ja auttavaista. C-hallin lattian
kanssa minulla on välit poikki ja korvausvaatimus korvien
välissä. Laahustin oikein ohutpohjaisilla kengillä tuolla
lattialla muutaman pitkän päivän järjestäessäni Jyväskylän
ensimmäisiä kirjamessuja keväällä 2007.
Lisääntyneet suonenvedot öiseen aikaan kiristivät akillesjänteen
tuskaiseen tilaan. Aamupissalle menoon oli kolme
vaihtoehtoa: varomaton yritys saattaisi katkaista akillesjänteen,
lempeämpiä tapoja ovat konttaaminen ja pyjamaan liruttaminen.
Eräänä mökkiaamuna kolmen neljän aikaan jäin makuuhuoneen
ja porsliinihuoneen puoliväliin jumiin. Ei auttanut
muuta kuin herättää ensimmäinen vaimoni huutamalla:
”Tuo jokin keppi!” Rauhallinen kissaneitimme kirmaisi
ikkunaverhon kautta dekkarihyllylle kauhistelemaan yöllisiä
tanssiaskeleitani kohti vessaa vaimon toimittaman sinipiian
kanssa.
Se tanssi sai minut aamupuuron jälkeen tarttumaan
kännykkään ja tilaamaan ajan neurologilta. Olin jo melkein
ehtinyt kertoa vaivani, kun tyttäreni ikäinen tohtori jo kirjoitti
Diapam-reseptiä. Katsoa killitin tovin tohtorin sinisiä
silmiä ja sanoin: ”Kun puheeni on tämän taudin myötä
muuttunut epäselvemmäksi, on tärkeätä täsmentää, että minulla
ei ole pää kipeä vaan kantapää.”
Tyttötohtori mokoma melkein suuttui ja paiskasi reseptin
menemään.
Kirja loppuu rankkaan toteamukseen:
Pelastiko Parkinsonin tauti minut?
Sitäkin sietää kysyä.
Terveenä olisin jatkanut merkittävästi tiukentuneessa
työelämässä kovan kunnianhimoni piiskaamana itseäni
säästämättä. Siinä olisi voinut joku paikka särkyä......
