Etusivu Yhteydenotto Oma asiakastili Sisällysluettelo
Kirja
Ostoskori
0 kpl
Tietosivut
Maksutavat
Lukunäytteitä / Parantumaton

Teflonia 2 500 eurolla

Lehdet rakastavat huippu-sanaa. Erityisesti huippujohtajaa.

Minun kohdalleni osui huippulääkäri, huippu-urheilulääkäri.

Arvostettu ja monta lätkäkundia paikannut erikoismies.

Parin vastaanottokerran jälkeen tuli varma diagnoosi. Nivustyrä.

Välittömästi yksityispotilaaksi.

Ja minulle tehtäisiin huippumoderni operaatio. Kerrottiin,

että napani seudulle puhkaistaisiin reikä, joka tilkittäisiin

ilmatiiviiksi menoaukoksi kameralle ja kouralle nivusiini

asetettavaa teflonlevyä varten. Vatsanpeite irrotettiin paineilmalla

onkaloksi vähän samalla tavalla kuin majava patoaa

itselleen jään alle ison olohuoneen.

Minulla oli jo takaa napitettava paita päällä kuullessani

koko summan menevän omasta kukkarostani. Annoin kuitenkin

leikkausluvan hetkeäkään epäröimättä. Viis rahasta,

kunhan saisin terveyteni takaisin.

Viikon tai kahden toipumisajan kuluttua minulle ja lääkärille

selvisi, että paikattiin ehjä kohta. Ei minulla mitään

tyrää ollut eikä taida tulla jatkossakaan. Asian voi myös ilmaista

sanomalla; tulipa tyrittyä.

Huippulääkäri tutki taas ja otti läpivalaisukuvia. Uusi

diagnoosi – aivan varma ja varmasti kallis. ”Sinun lonkkanivelessäsi

on vikaa, leikkaushoito auttaa. Ensi viikolla olisi

sopivasti aikaa ja hinta, niin, etukäteissuorituksena 11 000

euroa.”

Poistuin huippulääkärin huippuvastaanotolta huippuvauhtia,

minun huippuvauhtiani.

 

Miksi Toyota on mukana?

Se selviää lukemalla - voin kuitenkin vakuuttaa Toyotan olevan merkittävässä roolissa.  Autona toki, mutta paljon muutakin...

DIAGNOOSINA

PARANTUMATON

Neurologian alueelle sairauteni oli paikallistettu, mutta arpajaisissa

oli tarjolla ehkä syöpä aivoissa, ms, alzheimer, parkinson…

Luimme vaimoni kanssa enemmän ja vähemmän

kauhistuneina netistä, lehdistä ja kirjoista selvityksiä näistä

ennestään täysin tuntemattomista sairauksista.

Uudet kallotutkimukset ajoivat minut viimein Meilahden

spesialistien juttusille. Viimeinen koe oli parkinsonin

paljastava varjoainekuvaus. Jossakin Keski-Suomessa olevassa

laboratoriossa valmistetut ampullit kiidätettiin lentoasemalle

ja Seutulasta taas koneen laskeuduttua taksilla Meilahteen.

Käytettävissä oleva tehokas peliaika on parisen tuntia.

Piikin saatuani odottelin aineen leviämistä aivoihini sekavan

mielialan vallitessa.

Minut poimittiin ilmeisesti nuoresta iästäni johtuen

tutkimusprofessorin potilaaksi. Mennessäni kuulemaan

tuomiotani huoneessa oli toistakymmentä lääketieteen opiskelijaa.

Myöhemmin kovasti arvostamani ja erinomaisen

lääkäri–potilas-suhteen luoja tervehti minua, tuli taakseni,

tönäisi voimakkaasti ja kertoi opiskelijoille: ”Kun olette vuosien

kuluttua lääkärintointa harjoittamassa, antakaa rollaattori

aina ensimmäiseksi parkinsonille. Heitä on poliklinikat

muutenkin täynnä kipsausta odottamassa.”

Olihan se sokki, mutta pidän tuon tapaisesta huumorista.

Hoitosuhteen kuluessa välimme lähenivät ja kielenkäyttömme

muistutti ajoittain savottaslangia.

Tautini toteamista on epäilemättä vaikeuttanut minulta

puuttuva tyypillisin parkinsonpotilaan oire eli lepovapina,

joka esiintyy 75 prosentilla potilaista. Vastaavasti olen jäykempi

ja liikkeissäni hitaampi.

Helposti todettavissa oleva oire minun tapauksessani

olisi ollut käsialan pienentyminen. Vuosikausia vanhoista

kirjoituksistani näkyi normaalin kirjoitusarkin vasemmasta

laidasta alkaneen kirjoituksen pienentyminen puoleen ja allekin

oikeaan reunaan edettyään.

TYÖELÄMÄÄ KOSKEVASTA OSUUDESTA:

Olen saanut viettää noin kolme vuosikymmentä kestäneen

työurani erittäin mielenkiintoisissa, haastavissa ja vaihtuvissa

tehtävissä suuressa kustantamossa, todellisella näköalapaikalla.

Kustantamossa tapaa ihmisiä kaikilta yhteiskunnan

portailta, kommunistista porvariin, kirkonmiehestä ateistiin.

Hengittämällä kustantamon ilmaa olet automaattisesti mukana

small talkissa, sillä jokainen ilmiö, oppi ja ismi saapuu

ensiksi kustantamoon jalostettavaksi suurta yleisöä varten.

Kerron työstäni henkilöiden kautta. Henkilöiden, jotka

ovat ratkaisevasti vaikuttaneet omaan arvomaailmaani. Olen

saanut vuosikymmeniä tehdä työtä suurten miesten kanssa.

Tarkoitan suurella muuta kuin kengännumeroa.

Upeista työtovereista kertomalla saisi aikaan ison kirjan.

Tässä ei auta muuta kuin kollektiivinen muistelo vain

muutama yksilö esiin nostaen.

Muistojen laarissa on paljon tapahtumia, jotka vieläkin

saavat hymyn huulille.

Kirjailijoista nostan esiin pitkän harkinnan jälkeen kolme

vaikuttavaa tuttavuutta.

Entäs sitten kritiikki? Lähes jokainen eläkkeelle lähtenyt

olisi osannut, ainakin omasta mielestään, tehdä parempia

päätöksiä kuin hänen jälkeensä jääneet. Voi olla, että minäkin

olisin osannut, mutta onneksi ei ole kukaan kysynyt.

Joukkoja johdetaan edestä

Kaksi kuulemaani tositarinaa johtamistyylistä ja suhtautumisesta

henkilökuntaan.

Erään tuttavani työnantaja järjesti vuosijuhlan tarjoamalla

koko henkilökunnalle teatteriesityksen ja väliajalla

lämpiössä torttukahvit.

Johtoporras oli erotettu muusta henkilökunnasta sekä

esityksen että väliajalla tarjottavan torttukahvin aikana.

Huomattuaan järjestelyt ystäväni odotti tovin aikaa ja

livahti tuttujen työntekijöiden joukkoon.

Väliajalla nuorille ja hyväkuntoisille johtajille tarjoiltiin

pöytiin ja vähän aikaa sitten juhlapuheessa ylistetty muu

henkilökunta, yhtiön tärkeimmäksi voimavaraksi mainittu,

jonotti itse kahvinsa ja torttunsa.

Kenraali Adolf Ehrnroothia ei tarvinne kenellekään

suomalaisista esitellä. Kun Ehrnrooth oli kirjoittanut erittäin

suuren suosion saavuttaneen kirjansa, kauppiaat ottivat

hänet mielihyvin tapaamaan asiakkaitaan ja jakamaan omis-

tuskirjoituksia. Hämeessä toimiva kirjakauppias, ystäväni

Arto kävi hakemassa kenraalin aamutuimaan länsirannikolta

ja istutti hänet kauppaan tuodun kirjoituspöydän ääreen

asiakkaita odottamaan. Ja asiakkaita tuli tuvan täydeltä, tuli

nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Kauppias ehdotti kenraalille

parin tunnin kirjoitusurakan jälkeen kahvitaukoa ja

kysyi: ”Ottaako herra kenraali kahvia?” Nostamatta katsettaan

vuorossa olevan kirjan alkusivuilta kenraali vastasi hänelle

ominaisella tyylillä: ”En ota, ei täällä näy tarjoiltavan

muillekaan.”

Kumman johtajan joukoissa haluaisit seisoa?

 

Eeva Kilpi - vaikutuksen jättänyt kirjailijatuttavuus

Lämmin ja rakastettava ihminen. Aina auttamassa, ei koskaan

vaatimassa. Enimmäkseen rauhallinen ja lempeän oloinen,

mutta raivokas leijona puolustaessaan heikompiaan,

luontoa ja eläimiä. Teki nuoreen kaupallisen koulutuksen

saaneeseen minääni suuren vaikutuksen.

Eeva oli myös mainio jutunkertoja. Hän asui Espoossa

Tapiolan lähistöllä olevassa Tontunmäessä.

Hän kertoi vastaanottaneensa uuttavuotta kotonaan ja

aamuyöllä juhlien loputtua tarvittiin takseja vieraita kotiin

viemään.

Eeva kertoi selittäneensä aluetta tuntemattomalle

nuorelle taksinkuljettajalle reittiä. ”Kääntykää Haltijatontunkujalta

Tonttumuorinpolulle ja siitä ajettuanne suoraan

puolisen kilometriä jyrkkä vasen Lahjantekijäntielle ja

Korvatunturinviertä…”

– ”Tilaa poro”, totesi taksikuski lopettaessaan

puhelun.

 

Kalastus - tärkein harrastukseni

Ikimuistoisen uskomuksen mukaan kalamiehet elävät iäkkäiksi,

koska luoja ei laske elinikään kalastukseen käytettyjä

tunteja.

”Rakas Luoja, anna minulle niin suuri kala, ettei aina

tarvitsisi valehdella”, on tunnettu kalamiehen rukouksena.

Harrastan kalastusta vain avovedellä onkimalla, virvelillä

tai uistelemalla. Massapyydyksiä en käytä. Mökkinaapurit

jo nytkin lukitsevat ovia ja sammuttavat valoja nähdessään

paattini olevan rantautumassa – ei enää kalaa, ei.

Kesäaamuisin herään usein kolmen neljän aikaan mökillämme

Jaalassa. Jaala oli vielä vuosi sitten itsenäinen muutaman

tuhannen asukkaan luonnonkaunis pitäjä. Sitten raha tai

paremminkin sen puute nappasi pitäjämme osaksi Kouvolan

kaupunkia. Taseet ja tavarat ovat Kouvolassa, ihanat ihmiset

ja kaunis luonto lujasti entisillä paikoillaan.

Kissamme istuu usein pöydällä ulos katsellen. Se on vastannut

toistaiseksi aina myöntävästi kysyessäni: ”Nukutaanko

sitten marraskuussa?”

Lähden rantaan jyrkkää mäntyrinnettä noudattelevaa

tuttua polkua pitkin. Olen aina yrittänyt pysyä luonnon kanssa

väleissä, mutta vuosi vuodelta enemmän minua askarruttaa

eräs kysymys. Mielestäni ennen niin ystävälliset puunjuuret

polun pinnassa suorastaan hyökkäävät jalkoihini. Onko puunjuurillakin

huonosti nukuttuja öitä?

Olen tehnyt myös muutamia mieleenpainuvia retkiä

Lappiin, Ruotsin ja Norjan Lappiin. Venäjälle yksityisturistina

monta kertaa, huh huh. Kaikki kertomani kalamatkat sattuvat

ajallisesti 1990-luvun alusta jonkun vuoden tämän vuosituhannen

puolelle. Kaikilla reissuilla on matkakumppanina ollut uusin

perheenjäsenemme, suomalaistunut britti Mr. Parkinson.

 

Näyte osiosta "MINULLE SATTUU JA TAPAHTUU"

Pää vai kantapää?

Jyväskylän Paviljonki on edustava ja nykyaikainen messuja

kongressikeskus keskellä Suomea ja keskellä kaupunkia.

Henkilökunta on ylen ystävällistä ja auttavaista. C-hallin lattian

kanssa minulla on välit poikki ja korvausvaatimus korvien

välissä. Laahustin oikein ohutpohjaisilla kengillä tuolla

lattialla muutaman pitkän päivän järjestäessäni Jyväskylän

ensimmäisiä kirjamessuja keväällä 2007.

Lisääntyneet suonenvedot öiseen aikaan kiristivät akillesjänteen

tuskaiseen tilaan. Aamupissalle menoon oli kolme

vaihtoehtoa: varomaton yritys saattaisi katkaista akillesjänteen,

lempeämpiä tapoja ovat konttaaminen ja pyjamaan liruttaminen.

Eräänä mökkiaamuna kolmen neljän aikaan jäin makuuhuoneen

ja porsliinihuoneen puoliväliin jumiin. Ei auttanut

muuta kuin herättää ensimmäinen vaimoni huutamalla:

”Tuo jokin keppi!” Rauhallinen kissaneitimme kirmaisi

ikkunaverhon kautta dekkarihyllylle kauhistelemaan yöllisiä

tanssiaskeleitani kohti vessaa vaimon toimittaman sinipiian

kanssa.

Se tanssi sai minut aamupuuron jälkeen tarttumaan

kännykkään ja tilaamaan ajan neurologilta. Olin jo melkein

ehtinyt kertoa vaivani, kun tyttäreni ikäinen tohtori jo kirjoitti

Diapam-reseptiä. Katsoa killitin tovin tohtorin sinisiä

silmiä ja sanoin: ”Kun puheeni on tämän taudin myötä

muuttunut epäselvemmäksi, on tärkeätä täsmentää, että minulla

ei ole pää kipeä vaan kantapää.”

Tyttötohtori mokoma melkein suuttui ja paiskasi reseptin

menemään.

 

Kirja loppuu rankkaan toteamukseen:

Pelastiko Parkinsonin tauti minut?

Sitäkin sietää kysyä.

Terveenä olisin jatkanut merkittävästi tiukentuneessa

työelämässä kovan kunnianhimoni piiskaamana itseäni

säästämättä. Siinä olisi voinut joku paikka särkyä......